Demokratian sokea piste – Pelko leimaa islamiin liittyvää keskustelua

Sokraattinen keskustelutaito tarkoittaa rohkeutta kyseenalaistaa ihmisten uskomuksia, halua tutkia asioita eri kannoilta ja pyrkimystä perustaa näkemykset tosiasioille ja kestäville perusteluille. Kyseessä on asioiden perinpohjaiseen ymmärtämiseen tähtäävä keskustelu, jonka tehtävä on ohjata  myös kansalaisia elämässään kohti totuuden tavoittelua. Samalla se sisältää yhdessä elämisen etiikan: luvan keskustella asioista erimielisestikin ilman, että kenenkään tarvitsee pelätä väkivaltaa tai sulkemista ulos yhteisöstä. (1)

2010-luku on ollut poliittisten ja uskonnollisten ääri-ilmiöiden vuosikymmen. Uskonnollisissa ääri-ilmiöissä selkeästi eniten näkyvyyttä ja keskustelua on herättänyt islamistinen terrorismi ja yleisemmin islamiin pohjautuva kulttuuri, mikä taas on seurausta Lähi-idän ja Afrikan muslimienemmistöisistä maista suuntautuneesta maahanmuutosta.

Aiheeseen liittyvä keskustelu on ollut kiivasta ja erittäin polarisoitunutta. Asenteellisuus saa  myös näkyä, koska näin saadaan näkyvyyttä ja löydetään omaa kantaa jakavia ja tukevia ihmisiä. Joukkovoiman ja jaetun vastuun johdosta myöskään anonymiteetilla ei ole enää niin suurta painoarvoa, kuin ennen sosiaalisten medioiden aikakautta. Samanmielisten kaikukammiossa oma henkilöllisyys saa näkyä kannanoton laadusta riippumatta. Tässä suhteessa idea sosiaalisten medioiden demokratisoivasta vaikutuksesta on käytännössä osoittautunut eräänlaiseksi habermasilaisen julkisuuden irvikuvaksi.

Hiljaisuuden spiraali on saksalaisen poliittisen tutkijan, Elisabeth Noelle-Neumannin, luoma teoria. Teorian mukaan toimija / toimijat luovat yhteiskunnalliseen keskusteluun ilmapiiriä, jossa tietyt aiheet koetaan sosiaalisesti hyväksytyiksi, toisia aiheita taas pyritään välttämään. Hiljaisuuden spiraali vaikuttaa voimakkaasti poliittisiin toimijoihin, mutta myös mediaan. Journalististen medioiden rooli olisi moderoida ja ohjata yhteiskunnallista keskustelua rakentavampaan suuntaan. Tässä on onnistututtu toistaiseksi aika huonosti. Asioista vaikeneminen ei poista ongelmaa, vaan leventää kuilua. Vaikenemisen kulttuuri antaa myös tilaa rasistisin motiivein toimiville vaihtoehtomedioille.

Polarisoituneessa ja usein hysteerisessäkin keskustelussa ihmisten pelkoihin ja huoliin reagoidaan syyllistämällä heitä, usein rasistiksi leimaamalla. Rasistiksi leimaantuminen käy helposti, koska harmaita sävyjä tässä diskurssissa ei ole. Kritisoija on islamofoobikko ja tämäkin käsite on luotu motiivein, jotka tähtäävät keskustelun vaimentamiseen. Yksi sormenosoittelun tapa rasistiksi leimaamiselle.

Pelko koskee myös niin sanottua suvaitsevaista leiriä. He eivät uskalla nostaa vaikeita teemoja esille, koska pelkäävät leimautuvansa liiaksi toiseen ääripäähän. Vastuu kriittisistä kannanotoista jää usein maallistuneiden ja rohkeiden maahanmuuttajien vastuulle. Täytyy muistaa, että näin tehdessään he mahdollisesti riskeeraavat omaa turvallisuuttaan. Usein heidät myös suljetaan ulkopuolelle perhepiiristään. Heidän panoksensa keskustelun luomisessa on kuitenkin tärkeä, koska he osaavat kulttuurisen ymmärryksensä kautta nostaa oikeita asioita esille.

Henkilön, jonka hengellinen kasvatus on jäänyt protestanttisen tapakristillisyyden varaan, voi olla vaikeaa ymmärtää islamin holistista vaikutussuhdetta henkilön elämään.  Tähän liittyvät myös kotouttamisen suurimmat ongelmat. Miten akkulturoitua länsimaisen yhteiskunnan kulttuuriin, joka on ristiriidassa oman identiteetin ja arvomaailman suhteen? Kun muslimienemmistöiseen maahanmuuttoon poliittisissa kannanotoissaan myötämielisesti suhtautuva poliitikko sanoo, että maahanmuuttajien on omaksuttava uuden asuinmaansa kulttuuri ja arvot, hän ei välttämättä tiedosta kannanottoon sisältyvää maallistumisen ehtoa. Ero on vain semanttinen niihin kannanottoihin, jotka usein tulkitaan rasistisiksi.

Demokratian ydinarvojen, vapauden ja tasa-arvon, näkökulmasta räikeimmät ongelmat liittyvät islamin uskonnossa naisen asemaan. Tässä suhteessa on syytä kritisoida äänekkäintä feministiliikettä, niin sanottuja intersektionalisteja, jotka postmodernissa luovuudessaan näkevät sukupuolittuneita valtarakenteita kaikkialla, mutteivat kaikkein ilmeisimmässä. Vaikeneminen – jonka olettaisi olevan suuri kognitiivisen dissonanssin taakka – johtunee myös politisoitunein agendoin luoduissa uhkakuvissa, joissa vain tietynlainen patriakaalisuus hyväksytään ongelmaksi.

1. Alhanen K. & Perhoniemi T.: Demokraattinen perintömme. Lainaus sivulta 31. Vastapaino 2017. Tampere.

Advertisements