Suomalaisen autoilun kestoaihe on ollut suhteellisen iäkäs autokantamme, jonka uudistamisen paine on viimevuosina entisestään kasvanut, pitkälti ilmastotavoitteisiin liittyen. Nykyisen Marinin hallituksen ohjelman mukaisesti Suomi tavoittelee hiilineutraalia yhteiskuntaa vuoteen 2035 mennessä, joka samalla tarkoittaa myös fossiilivapaan energian hyödyntämistä.

Biokaasua on yleisesti pidetty parhaimpana ratkaisuna korvaamaan bensiini polttoaineena. EU:n teettämän tutkimuksen (https://publications.jrc.ec.europa.eu/repository/handle/JRC121213) mukaan biokaasulla kulkeva auto on pelkästään päästöjen suhteen yhtä ekologinen kuin sähköauto. Lisäksi on muistettava auton elinkaaripäästöt ja arviontiin on otettava mukaan koko auton tuotantoprosessin aiheuttama ympäristökuorma. Tiedossa on, että akkujen raaka-aineisiin tarvittavien mineraalien louhiminen aiheuttaa merkittävää ympäristöhaittaa, inhimillisestä haitasta puhumattakaan – työolot, useimmiten kiinalaisomisteisissa, kaivoksissa ovat erittäin huonot ja työvoimana käytetään myös alaikäisiä (Daily Mail 20.11.2020).

Toistaiseksi biopolttoaineiden tuottamisen ja jakelun kapasiteetista on hyödynnetty vain pieni osa Suomen henkilöautokannan muuttamiseksi kulkemaan fossiilivapaasti. Suomen Biokierto ja Biokaasu Ry:n vuoden 2020 tilaston mukaan  kaasukäyttöisiä henkilöautoja teillämme  noin 14 000 ja VTT: ennusteen mukaan määrä kasvaisi tästä vuoteen 2030 mennessä 12 000 autolla. Se ei ole lähellekään riittävä kasvu, jos referenssinä pidetään Marinin hallituksen ohjelman ”Fossiilittoman liikenteen tiekartan” tavoitetta samalle vuodelle (n. 130 000 kaasuautoa). Ylijäämäkaasua joudutaan soihtupolttamaan, jolloin biokaasun hyödyt haihtuvat kirjaimellisesti taivaalle. Tilastokeskuksen mukaan kaasua soihtupolttettiin vuonna 2020 144 GWh.

Bensiinikäyttöisen auton konvertointiin kaasukäyttöiseksi saa 1000 euron muuntotuen, mutta tuki ei selkeästikään riitä kannustimeksi 3000-5000 euron arvoiseen kaasuaite- ja tankkiasennukseen. Syytä on myös epäillä romutuspalkkion (toistaiseksi ei käytössä: päättyi 31.12.20021) merkittävyyttä autokannan uudistamisessa. Saatu korvaus romuttamisesta ei ole useimmille yksinkertaisesti riittävä uuden auton hankkimiseksi. Uusi auto on korvauksesta huolimatta edelleen liian kallis investointi. On myös mahdollista, että ihmiset eivät halua romuttaa toimivia ja tuttuja autojaan, joihin on investoitu sekä aikaa, että rahaa. Vanhemmat autot ovat myös useimmiten korjattavissa “nyrkkipajoissa” (tai itse) ja vikakoodienkan suhteen ei näissä vuosituhannen alun autoissa olla vielä ekslusiivisesti merkkihuoltojen talutusnuorassa. Toinen seikka on ekologinen näkökohta. Toimiva auto ympäristöystävällisempää muuntaa toimimaan biokaasulla, kuin ostaa tilalle sähköauto. Suomen Autokierrätyksen mukaan romutuksessa auto saadaan kierrätykseen Suomessa 95 %:sti, mutta siitä kertyy aina myös kierrätykseen kelpaamatonta jätettä. Muualla Euroopassa ja maailmalla kierrätyskyky ei ole usein lähellekään Suomen tasoa, joten romuttamisesta kertyy myös enemmän jätettä.

Elinkaaripäästövertailussa polttomoottoriauto on lähes aina oletusarvoisesti fossiilipolttoaineilla toimiva. Sähköauton elinkaaripäästöt jäävät bensa-autoa pienemmäksi maailman sähköntuotannon keskiarvolla 146 000 kilometrin jälkeen (Volvon 2020 teettämä raportti). Vanhan auton konvertointia vertailuissa ei tuoda esille. Tuotteet on ekologisinta käyttää loppuun, auto (biokaasulla) mukaanlukien, eikä hankkia uutta tuhansista komponeneteista koostuvaa sähkökulkinetta tilalle. Näin myöskään tuotantoprosessin muut ympäristöhaitat eivät olisi ekologisena rasitteena. Autoteollisuuden ympäristökuormaa olisikin ekologisesti tarkoituksenmukaisesta arvioida kokonaisuutena, mutta julkisessa keskustelussa autoilun haitat typistyvät hiilidioksidiin.

Biokaasun käyttöä olisi  tutkimusten tukemana syytä tukea, mikäli henkilöautoliikenteestä halutaan aidosti ekologinen kokonaisuus. Sähköautoilulla on tässä tärkeä rooli, mutta mikään vihreän liikenteen viisasten kivi se ei todennäköisesti ole.

Tällä hetkellä autonvalmistajat ja poliittiset tahot ovat EU:n alueella ovat  huomioineet biokaasun potentiaalin heikosti. Suomessa kaasuautoilu edelleen herättää kiinnostusta ja syytä onkin. Biokaasu lisännee omavaraisuusastettamme, on aidosti ekologisempi tapa liikkua ja säilyttää yksilöllisen liikkumisenvapauden kaikille niille, joilla ei ole varaa, tai järkevää syytä omistaa sähköautoa.

Käsillä olevan koronakriisin hoidon strategiaa on lähtökohtaisesti perusteltu ihmisten terveyden ehdottomalla priorisoinnilla. Tämä on luonnollisesti täysin oikein. Pitäisi olla kuitenkin selvää, että koronaviruksesta aiheutuneita terveydellisiä nettohaittoja ei voi mitata ainoastaan suoraan viruksesta aiheutuneista haitoista

Arvioiden mukaan noin 14500 henkilöä teki Suomessa itsemurhan 1990-luvun laman seurauksena. Itsemurha on inhimillisen kärsimyksen lopputulema, jota voidaan tilastoida. Kaikki muu laman seurauksena aiheutunut henkinen taakka on hankalammin mitattavissa, mutta sen vaikutukset ovat olleet oletetusti merkittäviä.

Käsillä olevan koronakriisin hoidon strategiaa on lähtökohtaisesti perusteltu ihmisten terveyden ehdottomalla priorisoinnilla. Tämä on luonnollisesti täysin oikein. Pitäisi olla kuitenkin selvää, että koronaviruksesta aiheutuneita terveydellisiä nettohaittoja ei voi mitata ainoastaan suoraan viruksesta aiheutuneista haitoista. Tästä näkökulmasta “terveys ensin” ajatus herättää, ainakin allekirjoittaneessa, kummeksuntaa. “Terveys ensin”, siitäkin huolimatta, että yhteiskunnan talous ajetaan pahaan ahdinkoon ja ihmisiä, etenkin vanhuksia, eristetään koteihinsa. Vanhukset ovat riskiryhmää koronan suhteen, mutta he ovat riskiryhmää myös eristäytymisestä aiheutuneista terveyshaitoista. Talousahdinko on taas työikäisen henkisesti yksi musertavampia tilanteita ja on selvää, että henkilökohtaisen talouden ajautuessa huonoksi moni tekee lopullisen ratkaisun, muista terveysongelmista puhumattakaan.

Virus ei ole häviämässä mihinkään ja mahdollisesti toinen tautiaalto voi olla edellistäkin tappavampi. Osa maista, kuten Ruotsi, on valinnut erilaisen strategian. Yhteiskunnan rattaat pyritään pitämään liikkeessä ja vastuuta viruksen leviämisen hillitsemiseksi on siirretty kansalaisille itselleen. Monelle on varmasti tullut yllätyksenä, että  Ruotsin kaltainen “safety first” -yhteiskunta on valinnut tämän kaltaisen strategian. Strategia on kuitenkin valittu asiantuntijoiden harkintaan pohjautuen ja se perustuu nopeasti hankittavaan laumasuojaan. Samalla viruksesta aiheutuneet taloushaitat on minimoitu. Tällä hetkellä Ruotsin valitsemaa strategian onnistumista arvioidaan uhrien suhteellisen suureen määrään perustuen. Samassa yhteydessä olisi kuitenkin hyvä muistuttaa, että 2-3 vuoden kuluttua maan valitsema strategia on voinut osoittautua vähiten huonoksi, kun arvioidaan viruksesta suoraan ja välillisesti aiheutuneita yhteiskunnallisia haittoja, uhrimäärät mukaanluettuna.

Suomella ei yksinkertaisesti ole varaa pitää yhteiskuntaa suljettuna enää pitkään. Rokotetta ei voida odottaa, sen käyttöönsaamiseksi menee vielä aikaa, jopa 1-2 vuotta. Yhteiskuntaa olisi avattava vielä nykyistäkin nopeampaan tahtiin. Ihmiset olisi saatava työpaikoillensa ja kuluttamaan suomalaisia palveluita. Toki olisi edelleen pyrittävä hidastamaan viruksen räjähdysmäistä leviämistä, erityisesti terveydenhuollon kapasiteettia ja riskiryhmiä varjellen. On tunnustettava, että riskittömiä vaihtoehtoja ei ole, mutta laumasuoja olisi hyvin mahdollisesti järkevin strategia, kokonaistilanne huomioiden. Myös Suomessa osa asiantuntijoista on laumasuojan kannalla, esimerkiksi HUSin infektioylilääkäri, Asko Järvinen.

Terveys ensin, mutta nettohaitat huomioiden.

Sokraattinen keskustelutaito tarkoittaa rohkeutta kyseenalaistaa ihmisten uskomuksia, halua tutkia asioita eri kannoilta ja pyrkimystä perustaa näkemykset tosiasioille ja kestäville perusteluille. Kyseessä on asioiden perinpohjaiseen ymmärtämiseen tähtäävä keskustelu, jonka tehtävä on ohjata  myös kansalaisia elämässään kohti totuuden tavoittelua. Samalla se sisältää yhdessä elämisen etiikan: luvan keskustella asioista erimielisestikin ilman, että kenenkään tarvitsee pelätä väkivaltaa tai sulkemista ulos yhteisöstä. (1)

2010-luku on ollut poliittisten ja uskonnollisten ääri-ilmiöiden vuosikymmen. Uskonnollisissa ääri-ilmiöissä selkeästi eniten näkyvyyttä ja keskustelua on herättänyt islamistinen terrorismi ja yleisemmin islamiin pohjautuva kulttuuri, mikä taas on seurausta Lähi-idän ja Afrikan muslimienemmistöisistä maista suuntautuneesta maahanmuutosta.

Aiheeseen liittyvä keskustelu on ollut kiivasta ja erittäin polarisoitunutta. Asenteellisuus saa  myös näkyä, koska näin saadaan näkyvyyttä ja löydetään omaa kantaa jakavia ja tukevia ihmisiä. Joukkovoiman ja jaetun vastuun johdosta myöskään anonymiteetilla ei ole enää niin suurta painoarvoa, kuin ennen sosiaalisten medioiden aikakautta. Samanmielisten kaikukammiossa oma henkilöllisyys saa näkyä kannanoton laadusta riippumatta. Tässä suhteessa idea sosiaalisten medioiden demokratisoivasta vaikutuksesta on käytännössä osoittautunut eräänlaiseksi habermasilaisen julkisuuden irvikuvaksi.

Hiljaisuuden spiraali on saksalaisen poliittisen tutkijan, Elisabeth Noelle-Neumannin, luoma teoria. Teorian mukaan toimija / toimijat luovat yhteiskunnalliseen keskusteluun ilmapiiriä, jossa tietyt aiheet koetaan sosiaalisesti hyväksytyiksi, toisia aiheita taas pyritään välttämään. Hiljaisuuden spiraali vaikuttaa voimakkaasti poliittisiin toimijoihin, mutta myös mediaan. Journalististen medioiden rooli olisi moderoida ja ohjata yhteiskunnallista keskustelua rakentavampaan suuntaan. Tässä on onnistututtu toistaiseksi aika huonosti. Asioista vaikeneminen ei poista ongelmaa, vaan leventää kuilua. Vaikenemisen kulttuuri antaa myös tilaa rasistisin motiivein toimiville vaihtoehtomedioille.

Polarisoituneessa ja usein hysteerisessäkin keskustelussa ihmisten pelkoihin ja huoliin reagoidaan syyllistämällä heitä, usein rasistiksi leimaamalla. Rasistiksi leimaantuminen käy helposti, koska harmaita sävyjä tässä diskurssissa ei ole. Kritisoija on “islamofoobikko”. Käsite on luotu motiivein, jotka tähtäävät keskustelun vaimentamiseen; jälleen yksi helppo sormenosoittelun tapa rasistiksi leimaamiselle. Se, että ihminen redusoidaan rasistiksi perustuen hänen huoliinsa ja pelkoihinsa, tai että hänen asiaansa vähätellään / sivuutetaan, aiheuttaa vastareaktioita. Syyllistämisellä ja avoimen keskustelun puutteella on seurauksensa. Nämä seikat ovat osaltaan vaikuttaneet Perussuomalaiset -puolueen voimakkaaseen kannatuksen kasvuun. Puolue kerää kannattajajoukkoonsa niitä, jotka pitävät maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä tärkeinä. Rasistisen leiman puolue on saanut siitä, että se ainoana parlamentaarisena joukkovoimana on ottanut esille maahanmuuton negatiivisia vaikutuksia. Tosiasiassa puolueen äänestäjät koostuvat poliittisesti kirjavasta joukosta, joista osalle tietyt kysymykset ovat muodostuneet tärkeiksi jo pelkästään siksi, ettei niistä uskalleta muussa yhteydessä keskustella. Tämä on sitä hiljaista joukkoa, joka vaikenee, mutta on turhautunut julkiseen keskusteluun, tai paremminkin sen puutteeseen. Vaikeneminen luo ongelmallisen asetelman, jossa äänekkäät ääripäät ovet näkyvillä ja kuuluvilla. Sen sijaan, että keskustelussa olisi diplomaattisemmin esillä sekä maahanmuuton negatiivisia, että positiivisia näkökulmia, tila on nyt annettu varsin yksipuolisille näkemyksille: toisella laidalla kaikki ongelmat yksiselitteisesti kielletään ja toisella laidalla asia nähdään pelkästään kielteisenä.

Leimautumisen pelko on erityisen voimakasta niin sanotun suvaitsevaiston keskuudessa. Tähän joukkoon on syytä kohdistaa huomiota siksi, että he ovat – ja haluavat olla – yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä. He eivät kuitenkaan uskalla nostaa vaikeita teemoja esille, koska pelkäävät leimautuvansa liiaksi toiseen ääripäähän. Vastuu kriittisistä kannanotoista jää usein maallistuneiden ja rohkeiden maahanmuuttajien vastuulle. Täytyy muistaa, että näin tehdessään he mahdollisesti riskeeraavat omaa turvallisuuttaan. Usein heidät myös suljetaan ulkopuolelle perhepiiristään. Heidän panoksensa keskustelun luomisessa on kuitenkin tärkeä, koska he osaavat kulttuurisen ymmärryksensä kautta nostaa oikeita asioita esille.

Henkilön, jonka hengellinen kasvatus on jäänyt protestanttisen tapakristillisyyden varaan, voi olla vaikeaa ymmärtää islamin kokonaisvaltaista vaikutussuhdetta sitä harjoittavan henkilön elämään.  Tähän liittyvät myös kotouttamisen suurimmat ongelmat. Miten akkulturoitua länsimaisen yhteiskunnan kulttuuriin, joka on ristiriidassa oman identiteetin ja arvomaailman suhteen? Kun muslimienemmistöiseen maahanmuuttoon poliittisissa kannanotoissaan myötämielisesti suhtautuva poliitikko sanoo, että maahanmuuttajien on omaksuttava uuden asuinmaansa kulttuuri ja arvot, hän ei välttämättä tiedosta kannanottoon sisältyvää – ainakin jonkinlaista – maallistumisen ehtoa. Kannanoton ero on vain näennäinen ja näin merkityssisällöltään samankaltainen niihin puheenvuoroihin nähden, jotka usein tulkitaan rasistisiksi. Joka tapauksessa kyse on samasta asiasta: uskonto, islam tai muukaan, ei voi sanella sekulaarin demokratian pohjalta luoduille käytännöille ehtoja. Tällä kannanotolla ei ole rasismin kanssa mitään tekemistä.

Demokratian ydinarvojen, vapauden ja tasa-arvon, näkökulmasta räikeimmät ongelmat liittyvät islamin uskonnossa naisen asemaan. Tässä suhteessa on syytä kritisoida äänekkäintä feministiliikettä, niin sanottuja intersektionalisteja, jotka postmodernissa luovuudessaan näkevät sukupuolittuneita valtarakenteita kaikkialla, mutteivat kaikkein ilmeisimmässä. Vaikeneminen johtunee myös politisoitunein agendoin luoduissa uhkakuvista, joissa vain tietynlainen patriakaalisuus hyväksytään ongelmaksi. Tämän voisi olettaa herättävän suuria ristiriitoja kyseisen poliittisen liikkeen asenteissa, tiedoissa ja tavoitteissa.

1. Alhanen K. & Perhoniemi T.: Demokraattinen perintömme. Lainaus sivulta 31. Vastapaino 2017. Tampere.